Kyseenalaistamisen vaikea taito.
Kolumni peruspalveluista Espoon vihreiden nettisivuilla 12.10.2004
Espoo elää tällä hetkellä tuottavuusparadoksissa. Uusia laitteita ja tietojärjestelmiä hankitaan, mutta mitään muuta ei tapahdu.
Suomen kunnat, Espoo muiden mukana, ovat suuren haasteen edessä: hyvinvointipalveluiden tarve kasvaa (väestö ikääntyy ja kuntalaisten vaatimustaso nousee), palveluiden tuotantokustannukset ovat nousseet (julkisen sektorin palkat ovat nousseet työn tuottavuuden kasvua nopeammin), ja käytettävissä olevat voimavarat hupenevat (kansainvälinen verokilpailu ja talouskasvun tukeminen veronalennuksilla).
On turha huutaa lisää rahaa, sillä sitä ei kaupungin kassassa ole eikä sitä sinne tule. 1990-luvun lopun hullut vuodet ovat peruuttamattomasti takana. Jäljellä on vain kaksi vaihtoehtoa: joko palveluiden määrän ja laadun leikkaaminen tai palvelutuotannon tehokkuuden parantaminen.
Tästä haasteesta me emme selviä pelkillä kompromisseilla, viilaamalla vanhaa järjestelmää hieman paremmaksi. Nyt tarvitaan uskallusta tehdä radikaaleja muutoksia. Valitettavasti tuosta rohkeudesta ei juuri näy merkkejä. Esimerkiksi yritys virtaviivaistaa Espoon rakennusvalvonnan toimintaprosessit jäi torsoksi. Ei kuntalaista kiinnosta, kuinka monen organisaatiolaatikon kautta hänen rakennuslupansa kiertää. Hän haluaa rakennusluvan, nopeasti, ilman että hän joutuu kuukausien ajan leikkimään lähettiä rakennusvalvonnan eri luukkujen välillä!
Kaupungin henkilöstö ei niele väitettä, että heidän työskentelynsä olisi tehotonta. Kuitenkin yksityisellä sektorilla on pystytty rajusti nostamaan työn tuottavuutta samalla kun julkisen sektorin tuottavuuskasvu on jäänyt olemattomaksi. Jos kunnissa pystyttäisiin yksityistä sektoria vastaavaan tuottavuuskehitykseen, hyvinvointipalveluita ei tarvitsisi leikata.
Vielä 1980-luvulla yksityisellä sektorilla puhuttiin paljon ns. tuottavuusparadoksista eli siitä, miksi tuottavuus ei kasvanut, vaikka yritykset investoivat suuria summia tietotekniikkaan. Joissain tapauksissa työn tuottavuus jopa laski. Ongelmana oli se, ettei yrityksissä oltu muutettu toimintatapoja, vaan uusi tekniikka oli ympätty vanhojen toimintatapojen päälle: tehokkuuden asemesta tuloksena oli automatisoitua tehottomuutta. Vasta kun vanhat toimintatavat uskallettiin kyseenalaistaa, tuottavuus kääntyi nousuun.
Espoo elää tällä hetkellä tuottavuusparadoksissa. Uusia laitteita ja tietojärjestelmiä hankitaan, mutta mitään muuta ei tapahdu.
Kunnissa ajatellaan usein, että työn tuottavuuden nostaminen on pois kuntalaisten saamasta henkilökohtaisesta palvelusta. Kuitenkin esimerkiksi erikoissairaanhoidossa potilaiden äärellä vietetään vain pieni osa työajasta. Sen sijaan 60 % erikoissairaanhoidon työtunneista kuluu tiedon hallintaan. Eikä tiedon hallinnan tehostaminen ole pois potilaan luona vietetystä ajasta, päinvastoin. Missä muualla kuin sairaaloissa työnnetään enää mappikärryjä pitkin käytäviä?!
Toiminnan tuottavuuden parantaminen ei ole kuitenkaan ilmaista. Se vaatii koulutusta ja investointeja. Esimerkiksi vastuun jalkauttaminen lähelle toimintaa ei onnistu, jos työntekijöille ei anneta oman työn johtamisen ja hallinnoinnin vaatimaa osaamista.
Valitettavasti kaupungin johdon, niin virkamiesten kuin luottamushenkilöidenkin on vaikea tunnustaa, että kentällä ollaan usein heitä paljon viisaampia, että kentällä ovat ne kuntalaisten tarpeiden ja palvelutuotannon todelliset asiantuntijat, eivät Espoonkatu kolmessa, saati Espoonkatu viidessä.
Jyrki J.J. Kasvi
kaupunginvaltuutettu
kansanedustaja
|
