Internetin piti olla uusi agora, nostaa julkinen keskustelu aivan uudelle tasolle, antaa kaikille yhtäläinen mahdollisuus ilmaista itseään perinteisten medioiden portinvartijoista piittaamatta.
Todellisuus osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi. Ainakin ensimmäiset vuosikymmenet Internet on ollut ihanteidensa irvikuva.
Uuden viestintävälineen edellyttämän sosiaalisen pääoman kehittyminen vie aikaa, mutta 20 vuoden luulisi riittävän kovakalloisimmillekin. Opittiinhan kännykänkin käyttöön vuosikymmenessä, eikä kukaan enää hölise ravintolassa asioitaan tai vastaa puhelimeen autoa ajaessaan.
Internet on kuin peruskoulu tai armeija, siellä ovat kaikki, tai armeijassa vajaa puolet suomalaisista. Ja kuten koulussa ja armeijassa olemme oppineet, yllättävän suuri osa meistä ei osaa käyttäytyä, ja jotkut ovat itse asiassa täysiä paskiaisia. Luokka- ja tupa’kavereitaan’ ei voi valita. Koulussa ja armeijassa näiden koulukiusaajien ja simputtajien aisoissa pitämiseksi on luotu kontrollikoneisto, netissä sitä ei ole.
Jotkut ovat alkaneet sitä jo vaatia.
Internetin ideaalina on ”paras argumentti voittakoon”. Käytännössä, jos samaa väitettä jankuttaa riittävän monta kertaa, se alkaa kuulostaa samanmielisten korvissa todelta, on se miten epälooginen tai vastenmielinen tahansa.
Keskustelu hiipuu, kun millään vasta-argumenteilla ei tunnu olevan merkitystä.
Tyypillinen reaktio kriittisiin kommentteihin on uhriutuminen. Monet netin ärhäköimmistä kirjoittajista ovat osoittautuneet mimosoiksi, jotka sietävät huonosti kirjoituksiinsa kohdistuvaa kritiikkiä. Ensin sätitään kaikkea mikä liikkuu ja sitten vedetään marttyyrin viitta harteille, kun joku erehtyy olemaan eri mieltä: Minua on loukattu, minun sananvapauttani on rajoitettu, minun nerokasta satiiriani ei ole ymmärretty.
Järkevät ihmiset vetäytyvät keskustelusta, minkä jankkaajat tulkitsevat voitoksi. Kyse ei ole kuitenkaan voitosta vaan siitä, että kaikki eivät jaksa loputtomiin kiusata itseään.
Hyvän esimerkin tarjoaa viime viikolla Finnish Defence Leaguen facebook-sivuilla julkaistu ’osanotto’ Utöyan uhreille:
”FDL suree Utöyan saaren massamurhan yksivuotispäivää ja pahoittelee, että teon innoittaneen aatteestaan vieraantuneen demaripolitiikan linjauksiin ei ole tapahtunut minkäänlaisia muutoksia. Demarit kieltävät edelleenkin osallisuutensa massamurhan aatteellisena innoittajan eivätkä ole tehneet mitään ehkäistäkseen tämän järkytvän tragedian toistumisen. 007”
Piti lukea kahteen kertaan ennen kuin uskoin näkemääni. FDL:n mielestä oli Utöyalla murhattujen demareiden oma vika, että Breivik ampui heidät. FDL pahoittelee vain sitä, ettei Breivik terrori-iskullaan saavuttanut tavoitettaan ja onnistunut muuttamaan demaripolitiikan linjauksia. Itse asiassa FDL uhkaa tragedian toistuvan, jos demarit eivät ota opikseen.
Harva jaksoi enää edes paheksua, miksi vaivautua. Ja ne tuomitsevatkin kommentit saivat osakseen kritiikkiä.
Blogien ja facebook-profiilien ylläpitäjät eivät voi kuitenkaan väistää vastuutaan. Jo laki velvoittaa heidät seuraamaan kommentteja ja keskustelua ja poistamaan selkeästi lainvastaiset viestit.
Toisaalta ylläpitäjillä on vastuu lukijoilleen, joista kaikki eivät suinkaan halua lukea alatyylisiä tai loukkaavia puheenvuoroja. Internetin historia on täynnä kuolleita keskustelufoorumeita, joilta turhautuneet lukijat ovat kaikonneet.
Kenties tärkein on vastuu itse keskustelulle, sen tason ylläpitämiselle. Pysyykö kommentointi asiassa? Eteneekö debatti vai pysähtyykö se jankuttamiseksi? Taantuuko väittely toisten keskustelijoiden henkilön kommentoinniksi? Jaksaako keskustelua ylipäätään lukea enää kukaan?
Sananvapauteen kuuluu myös oikeus valita mitä sivuillaan julkaisee. Kyse kun on nimenomaan jokaisen _omasta_ sivusta, blogista tai facebook-profiilista. Jos valinnat eivät miellytä, aina voi perustaa oman sivun, blogin tai profiilin.
