Helsingin Sanomien masennuksen hoitoa 2.10. käsitelleen pääkirjoituksen kirvoittamana Hesarin Mielipide-sivulla on viime aikoina ollut useita kirjoituksia, jotka kertovat paljon siitä, miten psyyken sairauksia edelleen kohdellaan toisen luokan tauteina, ja psyykkisesti sairaita toisen luokan potilaina. Tämä siitä huolimatta, että mielenterveysongelmat aiheuttavat jo neljänneksen sairauspäivärahamenoista ja kolmanneksen työeläkemenoista.
Vuonna 2003 jo lähes joka kymmenes suomalainen nainen söi masennuslääkettä, vaikka Terveys 2000 –tutkimuksen mukaan vain kolmannes vakavaa masennusta sairastavista oli käyttänyt mielenterveyspalveluita vuoden aikana.
Silti 19.10. Markus Törnroos kertoi Helsingin kaupungin suunnitelmista lakkauttaa puolet akuuttipsykiatrian avo-osastopaikoista, vaikka tällaista joustavaa avohoidon ja osastohoidon välimuotoa tarvittaisiin yhä enemmän.
Stakesin erikoistutkija Sinikka Sihvo ihmettelee puolestaan 10.10. koulutettujen terapeuttien puutetta julkisessa avoterveydenhoidossa ja yksityisten terapeuttien käytöstä maksettavien korvausten riittämättömyyttä. Tämän seurauksena mielenterveyspotilaiden hoito on käytännössä pelkkää psyyken lääkkeiden syöttämistä ilman psykososiaalista tukea tai terapiaa.
Lisäksi Suomen psykiatriyhdistyksen pääsihteeri Jyrki Korkeila kiinnittää 15.10. huomiota siihen, että psykoterapeutteja on Suomessa epätasaisesti. Terapiaa on saatavilla etelän suuremmissa kaupungeissa, mutta terapiaa tarvitsevia masennuspotilaita on eniten Pohjois- ja Itä-Suomessa, joissa terapeutteja on vähemmän.
Itseäni kiinnosti erityisesti Korkeilan huomio, että joka toinen potilas keskeyttää masennuksen lääkehoidon omasta tahdostaan. Kuinka suuri merkitys tässä on lääkityksen ohjauksen ja tuen puutteella? Jos masennuspotilas tapaa itseään "hoitavan" psykiatrin vain pari kolme kertaa vuodessa, kuten esimerkiksi Espoossa on viime vuosina usein käynyt, ei ole mikään ihme, jos potilas kokee jäävänsä heitteille eikä hoitovaikutuksen maksimoivaa ja sivuvaikutukset minimoivaa lääkitystä löydy.
Hoidon saatavuuteen ja sisältöön kiinnittävät huomiota myös Kansanterveyslaitoksen tutkija Samuli Saarni ja HUSin psykiatrian ylilääkäri Sami Pirkola 16.10. Heidän mielestään Suomessa syödään masennuslääkkeitä liian vähän, sillä suuri joukko lääkitystä (tai muuta psykiatrista hoitoa) tarvitsevia potilaita jää Suomessa ilman asianmukaista hoitoa.
Mielenterveyspotilaiden kuntoutuksen ongelmiin kiinnittävät puolestaan huomiota Mika Vuorela, Seppo Eronen ja Jukka Suurmäki 26.10. He ihmettelevät sitä, mikseivät vajaakuntoisia työllistävät sosiaaliset yritykset Suomen lainsäädännön mukaan voi työllistää mielenterveyskuntoutujia, vaikka he ovat monessa muussa Euroopan maassa nimenomaan tällaisten yritysten keskeinen kohderyhmä.
Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtajan Timo Peltovuoren (30.10.) mukaan mielenterveyskuntoutujat ovat Suomen suurin vammaisryhmä. Psyykkisistä syistä on työeläkkeellä jo 110.000 suomaalaista, ja joka vuosi 9.000 uutta ihmistä joutuu mielenterveyssyistä eläkkeelle.
Työkyvyttömyyseläkkeeltä takaisin työelämään kuntoutuminen on Suomessa ylipäätään lähes mahdotonta.
Tarja Kiviniitty kirjoitti puolestaan 19.10. suomalaisten mielenterveysyhdistysten talousahdingosta. Jopa tärkeimmän rahoittajansa, Raha-automaattiyhdistyksen avustuksia mielenterveysyhdistykset saavat suhteessa potilasmäärään paljon vähemmän kuin "oikeiden" sairauksien potilasjärjestöt. Ja kuten Timo Peltovuori 30.10. toteaa, kaikki kunnat eivät tue alueellaan toimivia mielenterveysyhdistyksiä, vaikka ohjaavat mielenterveyspotilaitaan yhdistysten toiminnan piiriin.
Kaikki tämä siitä huolimatta, että 700.000 suomalaista syö psyyken lääkkeitä, ja masennus on suurin yksittäinen työkyvyttömyyden syy. Mielenterveysdiagnoosi on Stakesin selvityksen mukaan diagnooseista kallein, jos kaikki yhteiskunnalle aiheutuvat kustannukset otetaan huomioon
Mielenterveysyhdistysten tarjoaman vertaistuki ja vapaaehtoistyö tukevat mielenterveyspotilaiden kuntoutumista ja auttavat heitä selviämään paremmin ilman kallista laitoshoitoa.
Mielenterveysyhdistysten työ palvelee paitsi potilaita myös heidän omaisiaan. Usein mielenterveysyhdistys on ainoa paikka, josta potilaan omaiset saavat mitään apua. Ei ihme, että omaisista 38 % sairastuu masennukseen.
Seuraavaan hallitusohjelmaan on saatava kansallinen mielenterveysohjelma. Vastaavilla, ennaltaehkäisyä ja hoito koordinoivilla kansallisilla terveysohjelmilla on saatu hyviä tuloksia esimerkiksi sydän- ja verisuonitautien osalta.
Mielenterveysohjelman tulisi kiinnittää erityistä huomiota työelämän kehittämiseen, sillä kuten Jyrki Korkeila 15.10. toteaa, sairaalloinen masennus on tavallisinta työikäisillä. Työn laadun merkitystä alleviivaa myös se, että julkisen sektorin, etenkin valtion työntekijöillä on paljon suurempi todennäköisyys joutua mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeelle kuin yksityisen sektorin työntekijöillä. Miksi, sitä ei tiedetä.
Ohjelmassa on parannettava myös mielenterveyspotilaiden kuntoutus- ja tukipalveluita. Kuntoutuva depressiopotilas ei välttämättä pysty huolehtimaan kodistaan, tai bipolaaripotilas taloudestaan.
Pelkät ohjelmat ja lisäraha ei kuitenkaan auta, sillä psykiatrisen hoitohenkilökunnan koulutus on laiminlyöty. Satoja psykiatrien, psykiatristen sairaanhoitajien ja terapeuttien paikkoja on jatkuvasti auki. Uuden henkilöstön koulutus ei onnistu hetkessä, ja siksi myös muun terveydenhoitohenkilöstön täydennyskoulutuksessa on kiinnitettävä huomiota psykiatrisen osaamisen parantamiseen.
