Seuraava renessanssi

Ainoana erona Gutenbergin aikaan on se, että tällä kertaa kaikki tapahtuu paljon nopeammin; yhteiskunnan rakenteet muuttuvat vuosikymmenissä vuosisatojen asemesta. Ensimmäisten tietokoneiden keksimisestä ei ole vasta kuin runsaat 60 vuotta!

Painokone romahdutti teoskappaleiden kopiointikustannukset murto-osaan aiemmasta. Samalla kirjoja käsin kopioineet kirjurit jäivät työttömiksi ja kopioinnilla tuloja hankkineiden luostareiden talous heikkeni.

Kopiointikustannusten lasku mahdollisti myös aivan uudenlaisia medioita ja niiden ympärille syntyneitä sosiaalisia ilmiöitä ja kulttuuria. Ennen painokonetta sellaiset mediat kuin sanomalehdistö tai populaarikulttuuri olisivat olleet mahdottomia. Ilman painokonetta ei olisi ollut toimittajia eikä kirjailijoita.

Kirjapainon keksimisestä vei vajaat 300 vuotta ennen kuin eri intressiryhmien, kirjoittajien, kustantajien ja kuluttajien oikeuksien tasapaino löytyi. Englannissa säädettiin ensimmäinen varsinainen tekijänoikeuslaki, ns. Annen asetus vuonna 1709.

Annen asetusta seurannut tekijänoikeuslainsäädäntö ja sen varaan syntyneet mediateollisuuden liiketoimintamallit perustuivat kahdelle perusolettamalle: teoskappaleiden kopiointi on edullista, ja kopiointia on mahdollista kontrolloida keskitetysti. Tieto- ja viestintäteknologian kehityksen myötä kumpikaan näistä periaatteesta ei enää päde. Teosten kopiointi ei ole edullista vaan ilmaista, ja jokainen nettiin kytketty tietokone on potentiaalinen massamedia, jonka kontrollointi on mahdotonta.

Kuten vajaat 600 vuotta sitten, jälleen tarvitaan uusia pelisääntöjä, mutta tällä kertaa meillä ei ole 300 vuotta aikaa odottaa niitä.

Perinteisillä tekijänoikeuksilla rahaa tekevä sisältöteollisuus on valitettavasti keskittynyt vastustamaan teknologian kehitystä sen sijaan että se olisi etsinyt uusia toimintatapoja. Mieleen tulee Tanskan muinainen kuningas Knuut II Suuri, joka antoi kantaa valtaistuimensa meren rantaan ja käski nousevaa vuorovettä pysähtymään sen sijaan että olisi opetellut uimaan.

Sisältöteollisuuden taloudellista voimaa kuvastaa sen vaikutusvalta lainsäädäntöön. Esimerkiksi kopiosuojausteknologioista käytävä julkinen keskustelu rinnastuu laissa vakavuudeltaan lapsipornon levittämiseen ja uskonrauhan rikkomiseen. Rangaistusasteikkokin on sama kuin ostettaessa seksiä alaikäiseltä. Sen sijaan kuluttajansuojaviranomaisia ei edes kuultu, kun tekijänoikeuslakia säädettiin.

Vaatimukset laittoman verkkojakelun lopettamisesta edellyttäisivät toteutuessaan absoluuttista tietoliikenteen valvontaa ja kontrollia. Viranomaisten (asianosaisille ei saa antaa tutkinta- saati tuomiovaltaa) tulisi siis seurata kaikkien kaikkea tietoliikennettä. Koska netissä kulkevan "paketin" päältä on mahdotonta nähdä, onko sen sisältö laillista vai laitonta, viestit tulisi myös avata ja analysoida eli tietoliikenteen salaus ja suojaus olisi kiellettävä. Se taas vaikeuttaisi muun muassa kansainvälistä rahaliikennettä ja kansainvälisten yritysten toimintaa.

Kiina on yrittänyt kontrolloida maan rajat ylittävää sähköistä tietoliikennettä, mutta edes 30.000 kiinalaista nettipoliisia ja miljardien eurojen investoinnit valvontateknologiaan eivät ole estäneet kansalaisoikeusaktivistien tietoliikennettä. Samat teknologiat, jotka suojaavat pankkien ja yritysten tietoliikennettä, ovat välittäneet meille tietoa esimerkiksi tiibetiläisten ja uiguurien tilanteesta.

Kiinan viranomaiset ovatkin esittäneet valvontaohjelmistojen pakollista asentamista kaikkiin kiinalaisiin tietokoneisiin. Se olisi ainoa edes teoriassa toimiva tekninen ratkaisu, jolla laiton nettijakelu saataisiin kuriin. Mutta olisimmeko me todella valmiita uhraamaan yksityisyytemme ja ilmaisun vapautemme siitä hyvästä?

Myöskään vaatimukset nettiyhteyden katkaisemiseksi rangaistuksena eivät oikein istu länsimaiseen, demokraattiseen yhteiskuntaan: nettiyhteys ei ole etuoikeus vaan perusoikeus. Korkein hallinto-oikeus on tulkinnut asiaa tähän suuntaan vuonna 2005 päättäessään, että kunnan on korvattava vammaiselle modeemi vammaispalvelulain tavoitteiden toteuttamiseksi. Itse asiassa ensi vuoden heinäkuusta lähtien jokaisella suomalaisella on oikeus päästä kotoaan nettiin vähintään yhden megan laajakaistayhteydellä.

Nettiyhteyden katkaiseminen olisi hyvin poikkeuksellinen rangaistus, koska se sulkisi ihmisen palveluiden ja sosiaalisten verkostojensa ulkopuolelle. Yhtä hyvin voitaisiin kieltää puhelimen tai sähkön käyttäminen tai vaikkapa jalkakäytävällä käveleminen rangaistuksena liikennerikkomuksesta.

Valitettavasti julkinen ja poliittinen keskustelu pyörii edelleen tämän vuosikymmenen kysymyksissä kuten vertaisverkkopiratismissa tai musiikkipuhelinten hyvitysmaksuissa sen sijaan että etsittäisiin vastauksia lähivuosien haasteisiin. Kun sisällöt siirtyvät 2010-luvulla verkkoon eli pilveen ja sisältökauppa muuttuu sisältöpalveluiksi, kaikki pelisäännöt menevät uusiksi. Spotify, Kindle ja Tvkaista ovat vasta alkua! Esimerkiksi hyvitysmaksujärjestelmältä katoaa oikeutus, kun sisältöjä ei enää kopioida omille muistivälineille, vaan käytetään suoraan verkosta.

Jäljelle jäävät vain ne yritykset, jotka sopeutuvat muutoksiin ensimmäisinä. Moni media-alan yritys tulee kaatumaan, ja moni sisältöjen tekijä, kirjailija, muusikko ja elokuvataiteilija menettää julkaisijan ja jää tyhjän päälle.

Suomi ja maailma tarvitsee uuden, digitaalisen ajan tekijänoikeusjärjestelmän. Sen ensisijaisena tavoitteena tulee olla sisältöjen tuotannon ja käytön maksimointi. Teokset eivät voi tulevaisuudessa jäädä tekijänoikeuksien alle pölyttymään.

Mallia voidaan ottaa patenttijärjestelmän historiasta. Patenttijärjestelmän alkuperäisenä tavoitteena oli nopeuttaa uusien keksintöjen leviämistä, jotta ne hyödyttäisivät yhteiskuntaa mahdollisimman paljon. Keksijöille annettiin kohtuulliseksi määräajaksi yksinoikeus uuden idean käyttöön vastineeksi siitä, että keksintö dokumentoitiin ja julkistettiin. Valitettavasti patenttijärjestelmä on sittemmin kääntynyt alkuperäisten ihanteidensa irvikuvaksi, kun suoja-aika on pidentynyt, ja teknologian kehitys nopeutunut.

Meidän tulee myös löytää uudelleen vuosisatojen kuluessa kadonnut oikeuksien tasapaino tekijöiden, kuluttajien ja heidän välissään bisnestä tekevien tuottajien, markkinoijien ja jakelijoiden välillä. Eikä sitäkään sovi unohtaa, että tietoyhteiskunnassa sisältöjen kuluttaja on yhä useammin myös sisällöntuottaja, ja päinvastoin.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia:

Pilven politiikkaa (Tietokone 8/2009): http://kasvi.org/index.php?8741

Oikeus vai etuoikeus (Digitoday 12.5. 2009): http://www.digitoday.fi/mielipide/2009/05/12/oikeus-vai-etuoikeus/200911947/66