Possupataa

Suomalaiset ylpeilevät mielellään ilmaisella kouluruoalla, mutta käytännössä siinä ei ole enää paljon ylpeilemisen aihetta jäljellä. Todellisuudessa esimerkiksi yläkoululaisista jo yli puolet jättää kouluruokansa syömättä.

Uutinen palautti mieleen taannoisen koululaispalautteen, jonka liitteenä oli koulun ruokalasta otettuja kuvia, jotka veivät ruokahalut.

Käytännössä lapset jakautuvat kahteen luokkaan, niihin, joille kouluruoka on päivän ainoa kunnon ateria ja niihin, jotka hakevat lounaansa lähikaupasta tai hampurilaisravintolasta sellaisina päivinä, kun koulun 'possupata' ei maistu. Tai erään äidin sanoin, ”meidän lapset ruokkii Siwa koulun naapurissa”.

Kouluruoasta tinkiminen säästää kunnan rahoja kaksin verroin: Mitä useampi koululainen karkaa syömään koulun ulkopuolelle, sitä vähemmän veroeuroja ruokaan kuluu. Kunnan talousjohtaja kiittää, eikä valtuutettujen tarvitse nostaa kunnallisveroprosenttia.

Kun ilmaisen kouluruoan jakelu aloitettiin 60 vuotta sitten, kaikille lapsille haluttiin turvata vähintään yksi täysipainoisen aterian päivässä. Kyse oli kansanterveydestä ja lastensuojelusta. Sotakorvaus-Suomessa kaikilla perheillä ei yksinkertaisesti ollut varaa ruokkia lapsiaan kunnolla. Esimerkiksi D-vitamiinin puutteesta johtuvaa riisitautia esiintyi Suomessa vielä 1950/60-lukujen taitteessa.

Valitettavasti kunnollisen aterian tarve on arkea myös monelle nykypäivän lapselle. Osa lapsista tulee maanantaisin nälkäisenä kouluun, koska kotona ei saa viikonloppuisin kunnon ruokaa.

Kuntapäättäjien vieraantumista koulujen arjesta kuvaa hyvin se, miten monessa kunnassa kinataan koulujen limsa- ja makeisautomaateista. Sen sijaan pitäisi vakavasti keskustella siitä, miksi lapsille tulee nälkä kesken koulupäivän? Tai kuten eräs yläkoululainen poika totesi "otin valinnaisaineeksi kotitalouden, että sain iltapäivällä jotain syötävää."

Kun ravinto-opillisesti laadukas kouluruoka ei maistu, nälkä pidetään loitolla virvoitusjuomilla ja suklaalla. Parannetaan kouluruoan makuopillista laatua ja otetaan iltapäivävälipalat takaisin, niin automaateista ja lähikaupoista ostetun limsan ja makeisten kulutus kääntyy laskuun.

Mutta kouluruoan maun ja ulkonäön parantaminen vaatii rahaa. On suoranainen ihme, että nykyrahoituksella saadaan taiottua ruokaa, joka on ravinto-opillisesti tasapainoista ja maistuu lähes joka toiselle yläkoululaiselle. Panee miettimään, miten meillä oli 1970-luvun köyhässä Suomessa varaa koulujen omiin keittiöihin, iltapäivävälipaloihin, kunnon perunoihin, lihapulliin ja kalapuikkoihin, joita ei tarvinnut laskea.

Se oli arvovalinta. Myös kouluruoan mausta ja ulkonäöstä tinkiminen rikkaassa nyky-Suomessa on arvovalinta.