Sanat eivät riitä

Joskus sanat eivät riitä, mutta asioista on silti puhuttava. Keskusteltava, miten Kauhajoen ja Jokelan tapahtumat olivat mahdollisia, ja mitä olisi tehtävä, jotta vastaavaa ei tapahtuisi enää koskaan uudelleen. Yritettävä ymmärtää käsittämätöntä.

Matti Saaren, Pekka-Eric Auvisen ja Petri Gerdtin toiminnalle on riittänyt selittäjiä, mutta minä en usko yksinkertaisiin selityksiin. Vasta Kauhajoen, Jokelan ja Myyrmannin tapahtumien taustojen kokonaisvaltaisen selvittämisen jälkeen voidaan esittää lopullisia johtopäätöksiä eri tekijöiden merkityksestä, mutta meillä ei valitettavasti ole aikaa odottaa selvitystyöstä vastaavan Tuulikki Petäjäniemen työryhmän loppuraporttia. Toimeen on ryhdyttävä heti, ja täsmennettävä toimenpiteitä sitten sitä mukaa kun tietoa ja johtopäätöksiä kertyy lisää.

≈ Päällimmäiseksi ajatukseksi ainakin minulla nousee suomalaisten koulujen työskentelyilmapiiri. Gerdt, Auvinen, ilmeisesti myös Saari sekä heidän amerikkalaiset esikuvansa, kaikki ovat olleet jossain koulu-uransa vaiheessa koulukiusattuja. En väitä, että koulukiusaaminen tekee ihmisestä automaattisesti vaarallisen ympäristölleen, mutta jokin yhteys kiusaamisella ja sairaat mittasuhteet saavalla ihmisvihalla ilmeisesti on.

≈ Tapa, jolla nuorten sosiaaliset yhteisöt suomalaisissa kouluissa hajotetaan juuri siinä iässä, kun sosiaalista tukea tarvitaan eniten, on mielestäni käsittämätön. Jatkuva ryhmästä ja koulusta toiseen siirtyminen saati luokaton lukio ei tue sosiaalisten yhteisöjen muodostumista. Lapset ja nuoret eivät ole pelinappuloita, joita voi noin vain siirrellä laatikosta toiseen.

≈ Yksi muutos suomalaisten nuorten pahoinvoinnin kulttuurissa on joka tapauksessa ilmeinen. Aiemmin suomalaisten nuorten miesten äärimmäinen pahoinvointi ilmeni itseen kohdistuvana aggressiona, itsemurhana. Nyt sen rinnalle on kopioitu malli, jossa paha olo puretaan myös omaan kouluyhteisöön.

Koulun valikoituminen pahoinvoivan nuoren miehen laajennetun itsemurhan kohteeksi on sinänsä luonnollista, sillä koulu on lapselle ja nuorelle ja nuorelle aikuiselle keskeinen sosiaalinen yhteisö. Samalla tavalla kuin perheenäitien laajennetut itsemurhat kohdistuvat yleensä omaan perheeseen, kouluampujat ottavat kohteekseen oman kouluyhteisönsä.

≈ Saarta, Auvista ja Gerdtiä yhdistää se, että he kaikki ovat lama-ajan lapsia – viettäneet varhaislapsuutensa Suomessa, jossa perheiden usko tulevaisuuteen horjui pahasti. Kun kouluterveydenhuolto ajettiin samaan aikaan alas, jälki on rumaa. Etenkin koulupsykologeja ja -kuraattoreja on vasta viime vuosina alettu palkata suuremmassa määrin uudelleen.

Kauhajoen oppilaitoksessa oli koulupsykologi, mutta apua olisi tarvittu jo paljon aiemmin. Eikä psykologin puheille meneminen ole aina helppoa. Mielenterveysongelmilla on etenkin nuorten keskuudessa edelleen raskas stigma.

Ehkä lasten ja nuorten mielenterveyshoitoon tulisi ottaa mallia hammashoidosta. Kaikkien lasten ja nuorten hampaat tarkastetaan säännöllisin välein. Ehkä heidät tulisi kutsua säännöllisin välein myös psykologin vastaanotolle, jolloin ongelmista puhumisen kynnys madaltuisi. Muutenkin oppilaiden kouluterveyshoito tulisi saattaa samalle tasolle kuin esimerkiksi opettajien työterveyshoito.

≈ Paljon on puhuttu internetin ja tiedotusvälineiden roolista Kauhajoen ja Jokelan selittäjinä. Netti on luonteeltaan ylisosiaalinen, yhteisöllinen media, josta jokainen löytää helposti itselleen vertaistukea, samalla tavalla ajattelevia ihmisiä, jotka jakavat samanlaisen elämäntilanteen ja maailmankuvan.

Moni ajattelee, että yhteisöllisyys on lähtökohtaisesti hyvä asia, mutta vertaisyhteisö voi kannustaa myös vihaan ja väkivaltaan. Yhteisöllisyys voi olla myös poissulkevaa tai painostavaa kuten koulu- ja työpaikkakiusatut voivat todistaa.

Toisaalta netti on nuorille myös luonteva kanava purkaa omaa pahoinvointiaan sekä hyvässä että pahassa mielessä. Esimerkiksi nettikeskustelut ovat maailmalla jo laajamittaisessa terapiakäytössä. Toisaalta Saari tai Auvinen ei hakenut vertaistukea pahoinvoinnilleen vaan ihmisvihalleen laittaessaan videoitaan ja kuviaan ja kirjoituksiaan nettiin.

Netissä reagoitiin sekä Auvisen että Saaren nettiin lähettämään materiaaliin. Kummassakaan tapauksessa varoitukset eivät estäneet tragediaa. Ehkä meidän tulisikin netin demonisoimisen asemesta miettiä, miksi tieto ei Auvisen tapauksessa välittynyt netistä reaalimaailmaan tai miksi varoitus ei Saaren tapauksessa johtanut riittäviin toimenpiteisiin.

Meidän tulisi muutenkin seurata nykyistä tiiviimmin myös nettikulttuurin pimeää puolta, esimerkiksi kouluampujia ihannoivia keskusteluja ja väkivallalla uhkaavia henkilöprofiileja. Moni nuori on netissä heitteillä, koska heidän vanhempansa eivät tunne nettikulttuurin alkeita. Ehkä meidän tulisi myös Suomessa Ruotsin tavoin käynnistää laaja tutkimusohjelma nuorten digitaalisesta kulttuurista, sen valoisasta ja pimeästä puolesta.

≈ Yksi kysymys liittyy Suomen aselakeihin. Järjestelmä ei mitä ilmeisimmin toimi, kun sekä Saarella että Auvisella oli käytössään täysin luvallinen ase. Onko käsiaseiden täyskielto oikea ratkaisu? En tiedä vielä ennen kuin saan lisää tietoa. Mutta ainakaan ensimmäiseksi aseeksi ei kenellekään saisi antaa lupaa helposti kätkettävälle puoliautomaattiaseelle.

Myös se olisi perusteltua, että aseenkantolupaa myönnettäessä tai uusittaessa poliisin tulisi saada hakijalta lääkärin lausunto terveydentilastaan samaan tapaan kuin ajokorttia hankittaessa.

≈ Viimeisenä kysymyksenä tulee mieleen yksityisyyden suoja. Tuulikki Petäjäniemen työryhmä on törmännyt siihen, että terveysviranomaiset eivät pysty lain mukaan luovuttamaan Auvisen ja Saaren terveystietoja tutkijoiden käyttöön. Samalla on esitetty ajatus, että esimerkiksi poliisilla ja kouluviranomaisilla tulisi olla aiempaa avoimempi pääsy ihmisten terveystietoihin.

Pelkään, että nyt ollaan tekemässä paniikkiratkaisuja, jotka heikentävät ihmisten yksityisyyden suojaa merkittävästi. Esimerkiksi nuoren kynnys hakeutua psykiatriseen hoitoon voi nousta, jos hän pelkää koulun, ehkä juuri ahdistuksen taustalla olevan opettajan saavan asiasta tiedon.

Toisaalta poliisin on hyvin vaikea yhdellä haastattelulla arvioida aseenkantoluvan hakijan mielenterveydellistä tilaa. Meillä ei kuitenkaan ole olemassa sellaista terveyspotilaiden tiedot yhteen paikkaan kokoavaa tietokantaa, josta poliisi voisi halutessaan pyytää psykiatrin lausuntoa: puollan – en puolla.

___

CC - Creative Commons Nimeä & Ei muutoksia & Epäkaupallinen.