Vajaan vuoden kuluttua käydään taas vaalitaistoon verissä päin. Joskus on pakko ihmetellä, miksi niinkin moni ylipäätään haluaa kansanedustajaksi. Vaalimenestyksen hinta voi nimittäin olla yllättävän kova.
Julkisen ammatin varjopuolena on yksityisen elämän kapeneminen. Ja mitä pidemmälle poliittinen ura etenee, sitä vähemmän yksityisyyttä jää jäljelle. Vaikka ministerin kihlatun aiemmilla suhteilla tai pääministerin tekstiviesteillä ei olisi mitään tekemistä heidän luottamustehtäviensä hoidon kanssa, niitä retostellaan estoitta jokaisen lehtikioskin ovessa.
Olen kohtalaisen fanaattinen sananvapauden puolustaja, mutta yksityisyyden suoja on asialistallani vähintään yhtä korkealla. Tässä asiassa nämä kaksi jaloa aatetta ottavat täysillämittaa toisistaan.
Onneksi Sauli Niinistöstä ei sentään tullut presidenttiä. Mäntyniemen tien varteen olisi pitänyt rakentaa keltaiselle lehdistölle omat vahtikopit, ja jokainen sisään tai ulos kulkeva naisenpuoli olisi alistettu kolmannen asteen kuulusteluun: "Katsoiko herra tasavallan presidentti teitä sillä silmällä?"
Me eurooppalaiset naureskelimme taannoin amerikkalaisten Bill Clintonin naissotkuista nostamalle kohulle, mutta olemmeko me yhtään parempia?
Missä menee raja? Oma käsitykseni on se, että kaikki mikä liittyy tai vaikuttaa julkisten luottamustehtävien hoitoon, on julkista. Sen sijaan kaikki muu on yksityistä … tai ainakin pitäisi olla.
# # #
Eniten käy sääliksi poliitikkojen perheitä. Heitä kohdellaan ensisijaisesti kansanedustajan lapsina tai puolisoina, ei omina itsenään. Harva ymmärtää etukäteen, että eduskuntaan valitun poliitikon lisäksi myös hänen perheensä joutuu julkisuuden kultaiseen häkkiin.
Hinta puolison poliittisesta urasta voi olla kova. Sitä ei välttämättä huomaa ennen kuin jotain tapahtuu, kun sairastumista tai aviokriisiä ei pystykään käsittelemään perhepiirissä. Ei ole mukavaa lukea oman perheen kipeistä asioista lehtikioskin ovesta.
Ei ihme, että niin monen kansanedustajan perhe hajoaa. Jokainen haluaa olla oma itsensä, ei jonkun toisen kylkiäinen.
Kun kirjoitin tästä aiemmin, kollegoilta saamani palaute yllätti synkkyydellään. Siinä missä kansanedustajalle itselleen ollaan höveleitä, hänen puolisonsa on vapaata riistaa. Työpaikalla saa kuulla, "Mitä prinssipuolisolle kuuluu?" "Mitä sä täällä vielä teet, eikö se sun ukkos ole jo puhunut sulle hyvää virkaa?" eikä pihapiirissäkään ole turvassa: "Minä soitan Ilta***** ja kerron että kansanedustajan rouva valehteli taloyhtiön hallituksessa!"
Entä sitten kansanedustajien lapset? Heille valtion pitäisi kustantaa ilmaiset terapiat.
