Uusnationalismin tuuli

Länsimaissa puhaltaa uusnationalismin tuuli. On siten kyse Yhdysvalloista tai piskuisesta Suomesta, kansakunnat käpertyvät itseensä, harhakuvaan riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä globaalisti verkottuneessa maailmassa.

Uusnationalistien retoriikassa YK:n ja EU:n kaltaisten ylikansallisten toimijoiden merkitystä ja toimintakykyä vähätellään ja kansallisvaltioiden asemaa korostetaan. Niin kuin eduskunta tai kunnanvaltuusto toimisi jotenkin maagisesti paremmin kuin EU-parlamentti tai turvallisuusneuvosto. Aivan kuin kansallisvaltio olisi jokin luonnonvakio, vaikka koko kansallisvaltion käsite syntyi vasta 1800-luvun lopulla.

Itse asiassa monet ihmisten kansallisvaltioina pitämät maat eivät ole sitä. Saksaa voi vielä pitää kansallisvaltiona, vaikka se on liittovaltio, mutta jo Espanjan kohdalla on pakko kysyä, kuinka moni maan 17 itsehallintoalueesta on kieleltään ja kulttuurilta oikeasti espanjalaisia. Sveitsiä puolestaan ei voi yrittämälläkään kutsua kansallisvaltioiksi. Sveitsin Valaliitto on monista eri kieli- ja kulttuuriryhmistä koostuva valtioliitto. Jokaisella Sveitsin kantonilla on oma perustuslakinsa, oma parlamenttinsa, hallintonsa ja oikeusistuimensa.

Huvittavaa, miten nimenomaan Sveitsiä usein käytetään esimerkkinä riippumattomuuden ja liittoutumattomuuden eduista, vaikka Sveitsin lähtökohdiltaan hyvin erilaiset kantonit ovat jo vuosisatoja hakeneet tukea ja turvaa toisistaan.
Vastaavasti kolmikielinen Belgia antaa esimerkin siitä, miten erilaiset kieli- ja kulttuuritaustat voivat halvaannuttaa yhteisen päätöksenteon, vaikka maa olisi vuosisatoja ollut itsenäinen.

Uusnationalistien puheenvuoroissa kaikuu kaipuu omavaraiseen, liittoutumattomaan ja velattomaan Ceausescun Suomeen, jossa ruoka kasvaa kotimaan pelloilla ja Sisun valmistamat autot kulkevat häkäpöntöillä. Jotkut haikailevat jopa tullien ja tuontirajoitusten perään. Niin kuin meidän vientimaamme eivät vastaisi samalla mitalla omilla tulleillaan ja tuontirajoituksillaan. Ja siinä matsissa pieni Suomi ottaisi nopeasti lukua.

Puolustuspolitiikassa halutaan palata Kylmän Sodan 1980-luvulle, jolloin valmistauduttiin rakentamaan XXXrajalle kalashnikoveilla aseistettu lihamuuri. Maanpuolustusta uudistamista koskevaa keskustelua on kuitenkin vaikea käydä, koska jokainen reservin sotamies uskoo olevansa puolustuspolitiikan asiantuntija, vaikka oma varusmiesaika olisi lusittu vuosia sitten.

Nykyajan sodat ovat täysin erilaisia kuin ennen. Globaalissa maailmassa Suomen turvallisuutta ei puolusteta vain Raatteella vaan myös esimerkiksi Mazâr-e Sarïfissa. Maailma on kutistunut niin pieneksi, että se mitä tapahtuu syrjäisessä Afganistanin vuoristossa, tuntuu pian myös syrjäisen Suomen turvallisuudessa. NATO-joukkojen Afganistanissa polttamat unikkopellot vähentävät heroiinin saatavuutta myös Helsingin kaduilla.

Sen jälkeen kun Somalia vuonna 1991 hajosi jatkuvaan kaaokseen, miljoonat ihmiset ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan ja kotimaastaan, osa kaukaiseen Suomeen asti. Somaliasta irtautuneen Puntmaan merirosvot riivaavat Intian Valtameren luoteisosan merenkulkijoita, joita myös Suomen laivaston lippulaiva Pohjanmaa on ollut puolustamassa. Intian Valtameren kautta kulkee maailmalle myös suomalaisia vientituotteita.

Missä muhii seuraava Somalia tai Afganistan? Miten vastaavat kriisit ehkäistään ennalta, kun kustannukset ovat ”vain” satoja tai tuhansia ihmishenkiä ja miljardeja euroja? Kenelle annettaan valta päättää puuttumisesta suvereenin valtion sisäisiin asioihin? Mikä on pienen Suomen poliittinen ja sotilaallinen vastuu maailman turvallisuudesta? Vai menemmekö Yhdysvaltojen ja NATOn, tulevaisuudessa Kiinan ja Intian taskuun piiloon.

___