Tsaarin perillinen

Tasavallan presidentin valtaoikeudet määrittelevä perustuslain kohta on poliittinen kompromissi. Ei siis ihme, että tilanne on sekava, kun laissa ei suoraan sanota, johtaako ulkopolitiikkaa tasavallan presidentti vai hallitus. Erityisen kipeästi tämä on näkynyt EU:n huippukokouksissa, joista osaan on pitänyt kattaa lautanen sekä presidentille että pääministerille. Itse asiassa käytännössä nämä kaksi lautasta on saatu Suomelle niin, että presidentti on "tuurannut" ulkoministeriä, sillä useimmista EU-maista huippukokouksiin on osallistunut (pääministeri tai presidentti) ja ulkoministeri. Kaikilla jäsenmailla on siis kaksi lautasta, mutta Suomella on ollut persoonallinen tapa käyttää niitä.

Lissabonin sopimuksen jälkeen asetelma on entistä hankalampi, sillä sopimuksen mukaan EU:n huippukokouksiin osallistuu jäsenmaista (pääministeri tai presidentti) ja avustava ministeri eli se ministeri, jonka vastuualueelle kokouksen aihe kuuluu. Tämän seurauksena Suomessa on ihan vakavissaan pohdittu jopa sitä, voisiko pääministeri olla presidenttiä avustava ministeri tai päinvastoin.

Tasavallan presidentti on suomalaisille tärkeä instituutio. Alkujaan presidentti sai poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet, koska valtiopäämiehenä hänen edeltäjänsä oli ollut yksinvaltias Suomen suuriruhtinas eli Venäjän tsaari, ja vaihtoehtona Suomen valtiosääntöä säädettäessä oli ollut Suomen kuningas. Tulos oli jälleen poliittinen kompromissi, vaaleilla valittu presidentti, jolla oli poikkeuksellisen paljon valtaa suhteessa parlamenttiin ja hallitukseen.

Tasavallan presidentin asemasta on mahdotonta keskustella muistamatta Urho Kekkosta, joka otti presidentin valtaoikeuksista irti kaiken mahdollisen ja vähän enemmänkin. Kekkoslovakiassa presidentiltä puuttui tasapainottava vastavoima, sillä käytännössä hallituksen oli nautittava presidentin eikä eduskunnan luottamusta. Kekkosen jälkeen Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari pidättäytyivät käyttämästä suurta osaa vallastaan, ja perustuslain uudistuksen yhteydessä presidentin valtaoikeuksista poistettiin suurin osa. Nyt väännetään kättä jäljelle jääneistä rippeistä.

Äänestäjät sen sijaan ovat pitäneet presidenttiä enemmän omanaan kuin hallitusta tai eduskuntaa. Presidentin vaalien tulos koetaan suoremmin kansan tahdon ilmaukseksi kuin esimerkiksi eduskuntavaalien tulos, jonka seurauksena on kompromisseja sorvaava koalitiohallitus. Siksi presidentinvaaleissa myös keskustellaan paljon sellaisista poliittisista kysymyksistä, jotka eivät kuulu tasavallan presidentin toimivaltaan.

Nyt siis pohditaan, mitä presidentin jääneelle vallalle pitäisi tehdä? Parlamentarismin nimiin vannovat haluaisivat riisua presidentiltä loputkin valtaoikeudet ja keskittää vallan eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle.

Yksi kysymys jäisi puhtaassa parlamentarismissa kuitenkin vaille vastausta: Kuka tai mikä tasapainottaisi eduskunnan valtaa? Jo nykyiseen perustuslakiin on sisäänrakennettu takalukon siemen: eduskunnan hajottamista voi esittää vain eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen pääministeri.

En haikaile paluuta Kekkoslovakiaan, jossa tasavallan presidentti saattoi halutessaan hajottaa eduskunnan ja määrätä uudet vaalit, mutta kriisitilanteissa valtaoikeuksien jaon ja tasapainon on oltava selkeitä, eikä päätöksenteko saa mennä "jumiin". Nykyistä perustuslakia ei ole koeteltu poikkeusoloissa, onneksi.

Eduskunta ja hallitus tarvitsevat joka tapauksessa jonkin vastavoiman, sillä historia tuntee valitettavan monta tapausta toimintakykynsä menettäneistä tai vastuuttomaan populismiin sortuneista parlamenteista. Ei Suomen eduskunta ole suinkaan immuuni parlamentarismin varjopuolille.

Mielestäni eduskunnan vastavoimaksi sopisi presidenttiä paremmin poliittisesti riippumaton perustuslakituomioistuin, jonka tehtävänä olisi arvioida eduskunnan säätämien lakien perustuslainmukaisuutta. Nykyisinhän tämä tehtävä kuuluu eduskunnan perustuslakivaliokunnalle, jonka jäsenet nimetään kansanedustajien joukosta siten, että enemmistöhallitusta tukevilla hallituspuolueilla on valiokunnassa enemmistö. Kaikki eivät pidäkään perustuslakivaliokuntaa riittävän riippumattomana arvioimaan hallituksen esityksiä.

Mitä tasavallan presidentillä sitten tehtäisiin? Mitä valtaoikeuksia hänellä olisi, jotta hänen valitsemisekseen kannataisi ylipäätään järjestää vaalit? Ainakin ulkopolitiikan osalta hänen tulisi vetäytyä samanlaiseksi reserveissä vaikuttavaksi  ylipäälliköksi kuin puolustuspolitiikassakin. Nykyinen lautasleikki ei ole eduksi Suomen neuvotteluasemille eikä presidentti-instituution arvovallalle. Ei tasavallan presidentti sekaannu puolustusvoimienkaan päivittäiseen toimintaan, vaikka ylipäällikkö onkin. Siitä vastaa puolustusministeri.

Jos tasavallan presidentti -instituutio halutaan ylipäätään säilyttää, presidentillä voisi osana lainsäädännön esittelyä ja vahivastamista (tasavallan presidentti antaa hallituksen lakiesitykset eduskunnalle ja vahvistaa eduskunnan säätämät lait) olla oikeus pyytää hallituksen esityksestä tai eduskunnan säätämästä laista lausunto perustuslakituomioistuimelta. Nykykäytäntö mahdollistaa lausunnon pyytämisen ennen lain vahvistamista korkeimmalta oikeudelta tai korkeimmalta hallinto-oikeudelta, mutta käytännössä tätä oikeutta on käytetty äärimmäisen harvoin.